Synnytyskertomus

Olin raskauden aikana miettinyt monta kertaa, millä tavalla tämä toinen synnytykseni tulee käynnistymään. Ennakoiko se jotenkin, meneekö lapsivedet vai alkaako supistuksilla, kuten esikoisen kanssa. No, tämä ei ennakoinut millään tavalla, sillä supistukset alkoivat "ihan puskista" perjantaina 1.6 aamulla, kun heräsin. Jännää oli, että ne alkoivat heti aika säännöllisinä ja tulivat 2-5 minuutin välein. Voimakkuus ei alussa ollut vielä kovin paha, mutta selkeästi tunnisti kyllä supistuksiksi, jotka kestivät reilu puoli minuuttia kerrallaan. 

Aamun ja aamupäivän pärjäilin hyvin kotona ja Islan kanssa puuhailtiin normaaleja juttuja. Henri meni aamulla vielä töihin ja sovittiin, että katsotaan miten tilanne etenee. 

Käytiin lähipellolla aamukävelyllä ja kerättiin kukkia, tämä jäi vikaksi masukuvaksi 

Näytän yllättävän freesiltä, mutta tässä vaiheessa teki jo kipeää

Pyrin pysymään liikkeessä kotona ollessa ja supistusten tullessa hengittelin, pyörittelin lantiota ja mölisin matalalla äänellä. Makaaminen tuntui pahemmalta kuin pystyssä pysyminen ja supistuksia oli helpompi ottaa vastaan seisten. Käytiin Islan kanssa lähipellolla kävelyllä ja poimin synnytyskukkiakin..en tosin vielä tiennyt, että niistä tulee oikeasti synnytyskukkia, haha. Tein meille lounasta ja Islalle valmiiksi makaroonilaatikkoa, koska ajattelin, että kyllä me jossain vaiheessa lähiaikoina lähdetään sairaalaan, niin on sitten lapselle ruokaa. :) Vähitellen supistukset alkoivat voimistua ja tulivat edelleen aika säännöllisesti alle 5 minuutin välein. Kellottelin niitä välillä ja jossain kohtaa soitin synnärillekin ja kysyin vähän neuvoa siihen, kuinka kauan uskallan olla kotona, kun supistukset olivat tulleet useamman tunnin jo niin tiheästi. Synnäriltä neuvoi vielä olemaan kotona niin kauan kuin siltä tuntuu ja tulemaan sitten sairaalaan. Onneksi Espoon sairaalassa oli tilaa, viime aikoina on ilmeisesti ollut useamman kerran sulkuja. 

Alkuiltapäivästä sain onneksi äitini eli Islan mummin meille viihdyttämään taaperoa, sillä oma energia alkoi menemään täysin supistuksiin. Siinä vaiheessa alkoi olla selvää, että sairaalaan lähdetään melko pian, joten hälytin myös H:n kotiin töistä. Kolmen aikaan sitten suunnattiin kohti Espoon sairaalaa ja oltiin siellä 15.30 kirjattuna sisälle ja pääsin hetken odottelun jälkeen käyrille. Kätilö teki sisätutkimuksen ja totesin, että olen 5-6cm auki ja eikun synnytyssaliin! Jes, ei tullut turhaa kärvisteltyä. 

Kätilö kyseli toiveitani synnytykseen liittyen ja sanoin olevani avoimin mielin, mutta kerroin myös, että viime synnytyksessä sain kokea sekä epiduraalin hyvät että huonot puolet ja synnytys päättyi imukuppivetoon ja omat vauriot oli sen mukaisia. Hän ehdottikin, että aloitetaan ainakin puolen tunnin lämpimällä suihkulla ja katsotaan miten siitä edetään. Niinpä hyppäsin heti suihkuun synnytyssalissa jumppapallon kanssa ottamaan jo hyvin kivuliaita supistuksia vastaan. Nojailin jumppalloon ja keskityin hengittelemään ja mölisemään supistusten läpi samalla kun Henri suihkutti kuumaa vettä alaselkään aina supistuksen tullessa.

Suihkun jälkeen otettiin kivunlievitykseen käyttöön tens-laite, josta oli kyllä jonkin verran apua. Kätilö ehdotteli myös ilokaasua, mutta en edes halunnut kokeilla, sillä ajattelin saavani siitä vain huonon olon. Kivut olivat jatkuvasti kovia ja jossain kohtaa pohdiskelin ääneen epiduraalia, mutta kätilö kannusti vielä jatkamaan ilman ja sanoi, että eiköhän huippu supistuskivuissa ole jo saavutettu. Klo 18.30 kohdunsuu oli 9cm auki ja päädyttiin laittamaan pudendaalipuudutus ajatuksena, että siitä olisi apua sitten ponnistusvaiheeseen. Lääkäri tuli laittamaan sen ja sovittiin hänen kanssaan, ettei enää tavattaisi sen jälkeen, hehe. En osaa sanoa oliko pudendaalipuudutuksesta mitään apua, mutta en nyt menisi kehumaan. Otin supistuksia vastaan monessa eri asennossa ja 19.30 aikaan meni lapsivedet ja siitä supistukset voimistuivat. Klo 20 kätilö tarkasti tilanteen ja kohdunsuu oli täysin auki. Wohoo. Ajattelin, että nyt parilla ponnistuksella beebi ulos. Niinhän ne kaikki toisella kertaa tulevat nopeasti liukumäkeä pitkin..paskanmarjat, ei ainakaan täällä! :D 

Kätilö antoi luvan alkaa ponnistelemaan omien tuntemusten mukaan ja niin aloin tekemään. Samoihin aikoihin ensimmäisen kätilön vuoro loppui ja sain toisen kätilön jatkamaan synnytystä. Molemmat olivat kyllä tosi ihania! <3 Synnytyskertomukseen on merkitty, että aktiivinen ponnistusvaihe olisi alkanut klo 21.25, mutta omasta mielestäni ponnistusvaihe oli ihan aktiivinen klo 20 alkaen...Ponnistelin seisaallaan, kontillaan, kylkimakuulla, puoli-istuvassa you name it, ja vauva tuli kaksi milliä alas ja meni millin takaisin ylös. Etenkin seisaallaan ponnistaessa kiitin itseäni siitä, että olin jaksanut jumppailla läpi raskauden ja jalat oli vahvassa kunnossa. Ei ollut nimittäin mitään ihan kevyttä settiä. Olin aivan läpimärkänä hiestä synnytyssalissa, jossa oikeasti oli kuulemma kylmä. 

Ponnistusvaihe sattui todella paljon ja usko meinasi loppua tosi monta kertaa, koska olin kuvitellut, että ponnistaminen olisi nopeampaa ja helpompaa nyt toisella kerralla. Olin myös ollut todella aktiivisesti pystyssä,  jonka ajattelin auttavan vauvaa laskeutumaan hyvin ja olemaan optimaalisessa asennossa. Hän olikin hyvässä raivotarjonnassa, mutta ponnistelin melkein kolme tuntia ennen kuin vauva saatiin maailmaan. Henri ja oma kätilöni olivat hyvin tsemppaamassa koko ajan. Loppuvaiheessa avuksi tuli vielä muutama kätilö lisää + yksi "tsempparikätilö", joka oli vähän kokeneempi kettu ilmeisesti ja hän kannusti mua kuin jumppamaikka konsanaan. Se oli oikeasti ihan huippua ja sain hyvän draivin loppuun päälle, mutta valitettavasti oma työ ei riittänyt tälläkään kertaan. Vauvan sydänäänet alkoivat hieman laskemaan supistuksista ja kätilö pyysi lääkärin paikalle, joka totesi heti, että nyt vauva ei enää tykkää tästä hommasta, että on autettava hänet imukupilla ulos. Olin ihan paniikissa, että nyt tulee samanlaista jälkeä kuin viimeksi (toisen asteen repeämät ja välilihan leikkaus), mutta meininki oli ihan eri. Vauva oli jo niin lähellä tulossa ulos, että lääkäri pystyi vain kevyesti auttamaan imukupilla, kun itse ponnistin niin kovasti kuin pystyin ja kätilö huolehti, että repeytymät jäisi niin vähäisiksi kuin mahdollista. Välilihaa ei tarvinnut tällä kertaa leikata, onneksi ja sain lopulta vain muutaman tikin. Klo 22.59 toinen tyttäremme näki maailman  rv 40+5, painaen 3830g ja ollen 51cm pitkä! <3 Ihan sanoinkuvaamattoman upea hetki nähdä hänet ja saada maailman paras palkinto pitkän ja kivuliaan synnytyksen jälkeen! <3 

<3 

Olin superkiitollinen lääkärille ja kätilölle, jotka tekivät hienoa työtä, että vauva saatiin turvallisesti maailmaan ja itse säästyin tällä kertaa suuremmalta vahingolta. Olo synnytyksen jälkeen olikin aivan erilainen kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen. Olin suhteellisen virkeä, toki väsynyt ja tunsin olevani enemmän tilanteen tasalla. Pystyin käymään suihkussakin melko pian synnytyksen jälkeen, mikä ei viimeksi tullut kuuloonkaan, kun menetin niin paljon verta ja tikkejä tuli paljon.  

Tämä toinen synnytys oli ehdottomasti parempi kokemus kuin viimeksi, vaikka todella kivulias ja suhteellisen pitkä. Huomaan tätä kertomusta lukiessani, etten osaa edes kuvailla kipua mitä tunsin ja vaikuttaa siltä, että synnytys oli suht "helppo". No, ei se kyllä ollut. Melkein luomuna synnyttäminen ei ollut mikään tavoite ja mietin jälkeenpäin, että olisinko päässyt helpommalla vain ottamalla epiduraalin, kun pystyssä olemisesta ja liikkumisesta ei nyt niin paljon tuntunut olevan apua siihen, että vauva olisi saatu ulos nopeammin. Ehkä siitä oli apua tarjontaan kuitenkin, mene ja tiedä. 

Kokemus oli kuitenkin niin hyvä, etten muuttaisi siinä mitään. Tai no, lyhentäisin ponnistusvaihetta! ;) Pieni tuhisija pääsi todella nopeasti ihokontaktiin ja esimerkiksi mitat otettiin vasta useamman tunnin päästä. Synnytyssalista lähettelimme viestit lähipiirille ja kerroimme pienen saapuneen maailmaan. <3

Siirryimme vasta aamuyöllä synnytyssalista osastolle omaan huoneeseen ja vietimme sairaalassa yhteensä 2 yötä eli pääsimme sunnuntai-iltana kotiin. Kokemus Espoon sairaalassa synnyttämisestä ja osastohoidosta oli todella hyvä. Uudet tilat ovat viihtyisät, henkilökunta tosi mukavaa ja sairaalapöperötkin upposivat ihan hyvin. 

Sairaalassa meillä oli hankaluuksia imetyksen käynnistymisen kanssa, kun pieni puklaili lapsivettä eikä oikein halunnut alkaa imeä sen takia. Lypsin hänelle ensimaitoa ja sitä annettiin lusikalla ennen kuin imetys vähitellen alkoi sujua edes jollain tapaa. Alkuhankaluuksien jälkeen ollaan kotona päästy imetyksen kanssa ihan hyvään vauhtiin, mutta toki harjoiteltavaa riittää uuden pikku kaverin kanssa, vaikka esikoisen kanssa takana onkin lähes kahden vuoden imetystaipale. 

Lisää kuulumisia seuraavalla kerralla siitä, kuinka kotona on lähtenyt vauva-arki sujumaan! :) 

Tuhannet kiitokset kaikista onnitteluista, joita olemme saaneet eri kanavien kautta! <3 

<3: Karoliina

Lue myös aikaisemmat postaukset tähän raskauteen liittyen: 

Hän on täällä

Raskausviikko 40 ja laskettu aika

Raskausviikko 38

Kuulumisia raskausviikolta 36

Liikuntaa raskausviikolla 35 

Raskausviikko 34 + synnytyspohdintoja

Raskausviikko 32

Liikunta synnytyksen jälkeen osa 1: lapsivuodeaika
Raskausviikko 30
Raskausviikko 28 ja ajatuksia synnytyksestä
Liikuntaa raskausviikolla 26 (treenipäiväkirja)
Raskausviikko 25 ja lentäminen raskauden aikana

Raskausviikko 21 ja rakenneultra

Raskausajan coretreenit ja vatsalihasten erkauma

Raskausviikko 17

Lisääntynyt energia ja muita kuulumisia

Liikunta ensimmäisellä kolmanneksella

Raskausviikot 10-13

Raskausviikot 5-9

Aika paljastaa salaisuus

Seuraa Instagramissa / Facebookissa / Bloglovinissa / Blogit.fi:ssä

Vauvantuoksuisia kuulumisia osa 2 (synnytyskertomus)

Sunnuntaita! Ranskan tapahtumat ovat järkyttäneet täällä syvästi eikä ymmärrys riitä pahuudelle, jota maailmassa on. Tänä viikonloppuna on tehnyt mieli halata läheisiä entistä tiukemmin ja kertoa, että rakastaa. Elämä on toisinaan niin pienestä kiinni, että hetkessä elämisen merkitys korostuu. Ajatukset ovat kaikkien niiden ihmisten luona, jotka menettivät lähimpiään Pariisin terrori-iskuissa. #Prayforparis <3 
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jatketaan tässä postauksessa siihen, mihin perjantaina jäätiin. Ajattelin ensin, etten kirjoittaisi mitään tarkempaa synnytyskertomusta, mutta tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin. Haluan kirjoittaa synnytyksestä ennen kaikkea itseni takia, jotta pystyn käsittelemään kokemusta vielä paremmin. En koe, että synnytyksestä olisi jäänyt mitään traumoja, sillä lopputulos oli mitä parhain, mutta sitä en kiellä etteikö se olisi ollut rankempi kokemus kuin etukäteen ajattelin. 

Tässä siis tulee kertomus synnytyksestä mahdollisimman rehellisesti, mutta kenties joitakin yksityiskohtia sen enempää avaamatta, koska ne saattavat olla too much information. Jos siis synnytys ja siihen liittyvät asiat tuntuvat kauhistuttavilta niin ei välttämättä kannata lukea tätä pidemmälle! :) Varoitus on annettu ja lukeminen tapahtukoon jokaisen omalla vastuulla. Lisättäköön myös, että en luonnollisesti muista kaikkia yksityiskohtia ja kellonajat on tarkastettu synnytyskertomuksesta. En salissa ollessa tosiaankaan merkkaillut kellonaikoja tai yksityiskohtia blogiin kirjoittamista varten! ;) 

Viimeksi jäätiin siis siihen kohtaan, että olin päässyt synnytyssaliin ja sain epiduraalin, joka vei ihanasti kivut mennessään. Itselleni epiduraali oli ehdoton, en tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä.  En  tiedä myöskään millaiseksi olin synnytyssalin kuvitellut, mutta se oli jotenkin rauhallisempi paikka kuin mitä olin ajatellut..ainakin avautumisvaiheen aikana. Ei siis mitään ER meininkiä ja kamalaa hässäkkää niin kuin elokuvissa! Saimme olla huoneessa Henrin kanssa paljon kaksistaan ja kätilö kävi aina aika ajoin tarkkailemassa tilannetta ja antamassa lisää puudutetta, kun sen vaikutus poistui sekä tekemässä muita hoitotoimenpiteitä. Torkuimme ja juttelimme aina välillä, seurasimme supistuksia ja vauvan sydänääniä, jotka onneksi pysyivät hyvinä koko ajan. Epiduraalin vaikutuksen alla olo oli ajoittain jopa mukava eikä supistukset tuntuneet. Pahimpia hetkiä olivat ne, kun tunsin epiduraalin vaikutuksen alkavan hiipua ja kivut palasivat todella kovina ennen kuin uusi annos alkoi vaikuttaa. Tuskanhiki hiipi silloin otsalle ja pahaolo sekä heikotus valtasivat kropan. On ilmeisesti hyvin yksilöllistä, kuinka pitkään epiduraali vaikuttaa. Itselläni sen vaikutus oli vain noin 1,5 tuntia kerrallaan. Aamuyön tunnit kuluivat näin jälkeenpäin ajatellen kuitenkin melko seesteisesti hetkittäisiä huonon olon hetkiä lukuunottamatta. Kohdunsuun avautuminen edistyi melko mukavasti ja lapsivedet menivät osittain klo 4 jälkeen aamulla..Klo 6 kohdunsuu oli jo täysin auki, mutta ponnistusvaihetta ei voitu vielä aloittaa, koska vauva tuntui olevan edelleen liian ylhäällä ja kätilö tunnusteli myös sen pään olevan hieman huonossa asennossa..

Klo 6 jälkeen omat muistikuvat alkavat hiipumaan vielä enemmän. Aikaa kului monta tuntia eikä tilanne oikein edistynyt vauvan pään asennon tai kohdunkaulassa laskeutumisen suhteen, mutta sydänäänet olivat onneksi edelleen vahvat. Jossain vaiheessa sain kokeilla kontillaan olemista sängyssä, jotta vauvaa saataisiin alemmaksi. Klo 10.30 aikaan oltiin siinä tilanteessa, että vauva oli laskeutunut riittävän alas ja päästiin aloittamaan ponnistusvaihe, joka olikin sitten melkoinen tuskien taival. Olin itse jo tässä vaiheessa aika väsynyt ja ponnistaminen tuntui vaikealta, vaikka kätilöt kehuivatkin sen menevän hyvin ja tekniikan olevan oikea. Vauvan pään asennon takia ponnistaminen oli todella turhauttavaa, koska ponnistus ei tuntunut tuovan vauvaa yhtään eteenpäin vaan se vetäytyi aina takaisin. Tässä vaiheessa myös omat kivut olivat kovat, ja olo heikkeni. Koko alaselkä oli jatkuvasti aivan tulessa ja sen päälle sitten vielä tuntuvat supistukset, joiden avulla yritin ponnistaa. Jonkin aikaa ponnisteltuamme kätilö totesi hakevansa lääkärin paikalle, koska edistystä ei tapahtunut. Tässä vaiheessa huoneessa oli jo 2 kätilöä sekä kätilöopiskelija, ja homma alkoi näyttää enemmän leffoista tutulta ER-meiningiltä, heh. Itse olin aika muissa maailmoissa ja keskityin vain selviytymään, vaikka alkoi tuntua siltä, etten pysty tähän..vauva ei tulisi ikinä ulos! 

Lääkäri tuli paikalle ja totesi jonkin ajan kuluttua, että joudutaan ottamaan imukuppi avuksi, sillä vauvan pään "epätäydellisen kiertymän" takia hän ei tosiaan pelkillä ponnistuksilla olisi tulossa ulos riittävän pian ja riskinä on, että sekä mun että vauvan vointi huononisi. Tässä vaiheessa jouduttiin myös tekemään episiotomia. Imukupin kanssa ei kuitenkaan mennyt kaikki ihan niin kuin Strömsössä vaan se irtosi useampaan otteeseen, kun vauvaa yritettiin vetää ulos. Lapsivesi oli myös muuttunut vihertäväksi, mikä tarkoitti sitä, että vauva oli stressitilassa jossain vaiheessa kakannut veteen ja silloin on tietysti suurempi infektioriski. Sydänäänet olivat edelleen kuitenkin vahvat. Tässä vaiheessa jatkoin "selviytymistä", pidin silmiä kiinni, koska en jaksanut pitää niitä enää koko ajan auki (enkä halunnut nähdä mitä alakerrassa tapahtui), sain lisähappea ja kätilöt, lääkäri ja Henri kannustivat ponnistuksissa, joiden aikana tein töitä niin paljon kuin pystyin. Avasin silmiä jossain kohtaa ja näin toisen kätilön epäileväisen ilmeen. Samalla lääkäri sanoikin, että yritetään vielä yhden kerran, ja jos ei onnistu niin pitää lähteä leikkaussaliin...

Huolimatta omasta väsymyksestäni lääkärin "uhkaus" leikkaukseen joutumisesta oli juuri se asia, jonka mun ilmeisesti piti siinä vaiheessa kuulla, että jaksoin maaliin asti. En todellakaan halunnut 11 tunnin synnytyksen päätteeksi joutua sektioon, vaan päätin vielä yrittää kerätä kaikki voimat mitä löytyi ja ponnistaa niin kovaa ja pitkään kuin ikinä pystyin, jotta vauva saataisiin ulos alakautta. Jostain, kuin ihmeen kaupalla sain voimaa ponnistaa niin paljon, että viimeisellä yrityksellä vauva saatiin ulos imukupin avulla klo 11.29 ja hänet vietiin suoraan tarkastukseen. Vauvalla oli onneksi voinnissa kaikki hyvin ja hän sai Apgar-pisteitä 9 ja 10.  

Synnytystavasta johtuen saimme molemmat vauvan kanssa "osumaa". Pienelle tuli haava päähän imukupista, joka on onneksi parantunut jo todella hyvin. Mamma sai alakertaan tikkejä "niin monta ettei lasketa" ja menetti verta lähes 2 litraa. Synnytyksen jälkeen olo oli hetken aivan epätodellinen. Helpottunut ja iloinen, mutta jonkin aikaa jouduin keräilemään itseäni, sillä suoritus oli ollut todella rankka ja olo oli heikko. Pian sain kuitenkin pikkusen rinnalleni kapaloon käärittynä ja pääsin kunnolla katsomaan tuon elämäni rankimman kestävyysurheilusuorituksen lopputulosta. Parempaa ei olisi voinut olla <3

En olisi voinut toivoa synnytykseen parempia ja mukavampia kätilöitä, kuin mitä meillä oli. Muutenkin täytyy sanoa, että kaikki Jorvissa kohtaamani kätilöt olivat aivan mielettömiä ja olin todella tyytyväinen saatuun hoitoon ja apuun koko sairaalassaoloaikana. Arvostus sitä työtä kohtaan nousi aivan kertaheitolla, kun näki läheltä, mitä he oikein tekevät. Ei maailman helpoin duuni todellakaan. Eikä siistein, mutta millaisella ammattitaidolla sitä tehtiin, ei voi kuin ihailla. 

Synnytyksen jälkeen saatiin jäädä aika pitkäksi aikaa synnytyssaliin lepäilemään ja syömään aamiaista ennen kuin päästiin iltapäivällä perhehuoneeseen. Juttelin synnytyksestä  mukana olleiden kätilöiden kanssa sekä seuraavana päivänä toisen kätilön kanssa. He sanoivat, että synnytys oli ollut vaikea, eikä se ollut vain omaa kuvitelmaami. Oma fiilikseni oli kuitenkin lopulta enemmän positiivisen puolella, koska alatiesynnytys onnistui. Se oli ikään kuin voitto siinä tilanteessa. Kokemuksena synnytys oli yllättävän hurja ja jotain sellaista, mitä ei todellakaan osannut kuvitella kaikkine eri juttuineen, mutta täytyy sanoa, että "aika kultaa muistot" pitää paikkansa omalla kohdallani jo 5 päivän jälkeen. Tärkeässä osassa oman melko haastavan kokemuksen muuttamisessa enemmän positiiviseksi kuin negatiiviseksi oli se, että kätilöt ja lääkäri olivat niin hyviä, että tunsin olevani koko ajan hyvissä ja kannustavissa käsissä. Jos heiltä ei olisi saanut tukea, olisi kokemus saattanut kääntyä negatiivisemman puoleen. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Palautuminen synnytyksestä on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta siitä lisää seuraavalla kerralla! 

Te, jotka olette synnyttäneet: Oliko kokemus sellainen kuin etukäteen kuvittelitte vai yllättikö se jollain tavalla? 

Rauhallista sunnuntaita! <3 

-Karoliina

Seuraa blogia Instagramissa / Facebookissa / Bloglovinissa / Blogit.fi:ssä