Lauantaina juoksin elämäni neljännen maratonin ja ensimmäisen Islan syntymän jälkeen. Mikä elämys siitä tulikaan. Ehdottomasti mieleenpainuvin juoksukokemus ikinä. Maaliin saavuin huonoimmalla maratonajallani (netto 4:33:20), mutta olen ylpeä itsestäni, että taistelin läpi henkisen seinän, hiostavan helteen ja lopussa kovimman myrskyn, jonka olen koskaan nähnyt. Melkein nousee kyyneleet silmiin, kun kirjoitan tätä. Mutta palataanpa ihan alkuun, tästä raportista tulee pitkä...
 |
| Juoksun jälkeen lämpimässä jo hymyilyttää |
Olin koko maratonia edeltävän viikon jännittyneissä tunnelmissa. Meillä oli Islan kanssa puuhaa vaikka kuinka paljon, joten se piti ajatukset poissa maratonista, mutta aina kun ajattelin sitä, perhoset hiipi vatsanpohjaan. Aloitin hiilaripainoitteisen ruokavalion hyvissä ajoin viikolla (söin kaikilla aterioilla hiilareita pieniä annoksia), tein paljon lihashuoltoa ja pientä jumppaa etenkin corelle/pakaroille ja pyrin huolehtimaan nestetasapainosta. Kroppa alkoi loppuviikosta tuntua jo aika hiilaripöhöiseltä ja halu päästä juoksemaan oli kova. Perjantaina olin töissä HCM-expossa tekemässä somejuttuja ja päivä menikin todella nopeasti.
Lauantaiaamu (maratonpäivä) valkeni aurinkoisena ja hiostavana. Meillä oli ohjelmassa heti aamulla Minimarathon Islan kanssa. Siskoni lähti onneksi myös mukaan, sillä juoksevan taaperon ja rattaiden navigoiminen yksin olisi ollut pieni haaste. Otettiin matkalla Eläintarhan kentälle pienet verryttelyhölkät ja jalat tuntuivat hyviltä, mutta jestas miten hiostava ilma oli! Totesin, että nestetankkaukseen on todella panostettava tänään ja lisäsuolaa on saatava myös.
 |
| Minimaratoonarille pienet tankkaukset ennen lähtöä! :) |
Tällä kertaa tosiaan sää helli Miniä, sillä viime vuonnahan satoi eikä kokemus sen vuoksi ollut niin kiva, kuin voisi olla. Nyt saatiin nauttia Ministä parhaimmillaan. Isla oli todella reipas ja "juoksi" melkein koko matkan itse tai kädestä pitäen. Joissain kohdissa edettiin sylissä kantaen, mutta pian hän halusi taas päästä juoksemaan. "Isla juoksee kovaa" oli päivän lause! :D Oli tosi hauskaa ja oli ihana nähdä Katjua kummityttönsä kanssa sekä Merituulia! Minimaratoonarit juoksivat maaliin Telia-areenalle, jossa he saivat mitalit kaulaan ja maalihuollosta eväät. Hetken aikaa istuttiin nauttimassa eväistä ja tunnelmasta maaliintulon jälkeen ennen kuin suunnattiin takaisin vanhempieni luokse ja syötiin siellä lounasta.
Laitoin Islan pian lounaan jälkeen päiväunille, sillä pieni minimaratoonari oli aivan poikki kaikesta kokemastaan. Annoin hänelle ison halin ja kerroin, että pian äiti lähtee juoksemaan pitkää matkaa! <3 "Äiti juoksee" alkaa myös olla aika tuttu lause! <3
Itse aloin valmistautumaan kisaan, kun lapsi oli saatu nukkumaan ja tein vielä pientä kehonhuoltoa. Kroppa tuntui onneksi tosi hyvältä. Lounaaksi söin makaroonilaatikkoa (johon lisäsin vielä hieman suolaa) ja tankkailin koko lauantai-päivän kahteen asti reilusti vesi-urheilujuomasekoitusta. Vähän ennen kahta suuntasin kisapaikalle ja höpisin matkalla ig-storieseihin pahimpia jännityksiä ja pyysin tsemppiviestejä, joita sainkin (kiitos <3). Telia Arenan-pukkareissa (joihin meillä oli pääsy HCR Street teamin kautta) törmäsin Street teamin Piaan ja Sonjaan, jotka olivat myös lähdössä HCM:lle. Vaihdettiin kuulumisia ja höpistiin pahinta jännitystä pois. Itse avasin vielä pienen sipsipussin ja tankkailin suolaisia sipsejä ennen lähtöön siirtymistä.
Lähdössä oli tiivis tunnelma ja ihanat kuuluttajat Katariina ja Lalle pitivät tunnelmaa upeasti yllä. Tehtiin aaltoa ja nostettiin käsiä ilmaan. Sää oli hiostava, mutta tuskin kukaan pystyi kuvittelemaan sitä, mitä olisi tulossa joidenkin tuntien päästä, vaikka säätiedotus siitä kertoikin. HCM:n kansainvälinen tunnelma korostui, kun ympärillä puhuttiin enemmän englantia, espanjaa, kiinaa ja muita kieliä kuin Suomea. Niin siistiä! Tällä kertaa juoksijoita oli 73 eri kansallisuudesta ja sen kyllä huomasi! Oli jotenkin todella liikuttunut fiilis lähdössä, olin niin iloinen ja ylpeä siitä, että nämä kaikki ihmiset olivat tulleet Suomeen ja Helsinkiin juoksemaan maratonin ja halusin heille parhaan mahdollisen kokemuksen Helsingistä. He taisivat saada kokemuksen koko rahan edestä..
Ja sitten, lähtölaskenta ja kuuluttajien toivotukset "hyvää matkaa". "Nähdään maalissa Telia-areenalla". Yleisön kannustus reitillä oli ensimetreistä alkaen aivan upeaa! Oli mahtavaa saada tsemppaushuutoja omalla nimellä (koska se luki numerolapussa) ja vetää high-fiveja lasten kanssa. Helteinen sää oli saanut todella paljon ihmisiä reitin varteen!
Ensimmäinen kilsa meni ruuhkassa tarpoessa ja kesti hetken ennen kuin rytmi juoksuun löytyi. Olin päättänyt lähteä liikkeelle n. 5.50-5.45 vauhdilla, mutta tasaisen vauhdin löytäminen oli haastavaa ja huomasinkin juoksevani ensimmäisen kilsan jälkeen kilsavauhdit vaihdellen 5.36-5.55min/km kymmeneen kilometriin asti. Tiesin, että 5.45min/km keskivauhdilla juoksisin ennätyksen, mutta tiesin myös hyvin, että keli oli niin haastava, että kropan kuuntelu olisi tärkeämpää kuin ennätysvauhdissa pysyminen. Tämä ei mitä todennäköisemmin olisi ennätyskeli ainakaan itselleni, mutta lähdin kuitenkin alusta hakemaan ennätystä ja olin tyytyväinen kun juoksu kulki mukavasti. Lauttasaaressa ensimmäisellä kierroksella muistan, että kilometri 9 tuntui hetkellisesti vaikealta. Tuli hieman huono olo enkä saanut geeliä alas. Lähinnä ne vain ällöttivät. Mulla oli matkassa mukana Sportyfeelin geelejä, joita olen viime aikoina käyttänyt, mutta niiden makeus oli siinä kohtaa hieman liikaa. Ja piru muuten niiden avaaminen on vaikeata hikisillä käsillä! Sain kyllä myöhemmin vedettyä muutamankin geelin lisää, mutta en pysynyt niiden suhteen 7km välein suunnitelmassa, sillä ei vain uponnut. Muuten join kaikilla juomapisteillä (paitsi ekalla, joka oli ihan mielettömän ruuhkainen) vettä sekä urheilujuomaa. Käytin myös alkumatkasta sientä viilennykseen, kunnes vähän ennen puolikasta huomasin pudottaneeni sen. Damn.
Lauttasaaressa oli muuten aivan upeaa kannustusta. Koko kaupunginosa tuntui olevan reitin varrella! Paljon lapsia ja aikuisia reitillä ja mummoja omilla parvekkeillaan. Ihan mahtavaa! Myös keskustaosuudella kohti Kaivopuistoa ja kääntöpisteessä Kauppatorin laidalla oli mielettömästi ihmisiä, joista sai kyllä voimaa jatkaa. Juoksu sujui edelleen hyvin ja kilsat 10-16 menivät 5.43-5.52min/km vauhdilla. Vaikeudet alkoivat sitten n. 19 kilometrin kohdalla aika yhtäkkiä. Helle alkoi tuntua ja aurinko porotti, kuumuus alkoi viedä voimia ja huomasin, että olo alkoi tuntua vähän hassulta. Hieman ennen puolikkaan mittauspistettä jo kävelin pienen hetken ja kuulostelin oloa. En missään nimessä halunnut tulla huonovointiseksi! Jos alkaisi voimaan huonosti, niin se sekoittaisi pakan aivan täysin, neste- ja suolatasapaino heittäisi härän pyllyä ja maaliin pääseminen olisi aika epätodennäköistä. Onneksi oksentaminen ei ollut edes lähellä, mutta olen vain tosi tarkka kuulostelemaan kroppaa ja reagoimaan signaaleihin. Vauhdin hidastaminen kuitenkin auttoi.
Puolikkaan kohdalla olin ajassa 2.04:xx ja tiesin, että ennätystoiveet oli heitetty täysin romukoppaan. Toki se harmitti, sillä en ihan huvikseni jaksaisi näitä maratoneja tallata, hehe. Motivaatio oli kateissa ja jatkoin matkaa pohdiskellen keskeyttämistä Telia-arenan kohdalla, koska suoraan sanottuna koko homma oli ihan *erseestä. Juuri ennen kuin reitti menee Baanalle huomasin iloisen juoksijahahmon tulevan Ruoholahden suunnasta. Hän kiljui kovaan ääneen "Karooooo". Amandahan se siellä oli tulossa Street Runin viimeisille kilometreille. Juoksimme yhdessä Baanaa pitkin ja kerroin Amalle, että huonosti menee. Olo oli nihkeähkö ja matkaa oli edessä vielä vajaa puolikas, se tuntui ihan ylivoimaiselta. Ama tsemppasi mua kovasti ja kannusti jatkamaan kroppaa kuunnellen. En halunnut kauheasti puhua, koska se kulutti niin paljon energiaa, mutta henkinen tuki tuli todella tarpeeseen. Kiitos Ama! <3 Onnistuttiin näyttämään Marathonfoton kuvassa kuitenkin siltä kuin olisi mennyt ihan hiton paljon paremmin (no Amalla menikin!)! :D
Juoksimme yhdessä Töölönlahdelle asti, jossa tiesin siskoni ja Islan olevan kannustamassa. Pysähdyin hetkeksi heidän luokse, halasin Islaa kovasti ja sanoin siskolle, että en tiedä jatkanko enää pitkään. Hän sanoi, että tee niinkuin parhaalta tuntuu. Kävin ihan mieletöntä pään sisäistä taistelua jatkamisesta, koska tiesin, että voisin niin helposti keskeyttää maalin kohdalla ennen toiselle kierrokselle lähtemistä ja olla suhteellisen freesi. Olisi tullut juostua kuitenkin reilut 24km, hyvä pitkis. En halunnut juosta itseäni huonoon kuntoon siinä kuumuudessa. Ei se olisi niin tärkeätä. Halusin päästä ehjänä kotiin Islan luokse, koska oikeasti se oli ainoa asia, jolla oli lopulta eniten väliä. Ei maratonin loppuajalla tai läpijuoksulla.. (mulla valuu kyyneleet kun kirjoitan tätä...)
Jatkoin kuitenkin juoksua kohti Telia-arenaa ja pysähdyin juomapisteellä n. 24km kohdalla käymään vessassa. Se helpotti oloa hieman. Join myös paljon, sillä välillä oli tullut vilunväreitä, vaikka olin nesteyttänyt itseäni mielestä tosi hyvin. Keli oli vain niin hiostava. Katri ja Milla olivat juomapisteen kohdalla kannustamassa (kiitos <3) ja heillekin huutelin, että nyt ei mene niin vahvasti. Jatkoin matkaa. Telia Arena-lähestyi ja jostain sain henkisiä voimia jatkaa matkaa toiselle kierrokselle. Ylitin oman ison henkisen muurini siinä kohtaa. Päätin, että voin edetä huoltopiste kerrallaan, niiltä pääsisi kuitenkin raatotaksilla tarvittaessa takaisin maalialueelle.
Annoin myös itselleni luvan kävellä välillä ja se helpotti sekä henkisesti että fyysisesti. Laitoin viestiä perheelleni whatsppin kautta ja kerroin, että nyt on vaikeata.
He tsemppasivat kovasti ja käskivät kuuntelemaan kroppaa. Kuvasin myös ig-storieseihin videota ja manasin koko maratonin. Sain ihania tsemppiviestejä puhelimeen, luin niitä kävelyosuuksilla!:D Tesin, että vaikeat hetket kuuluvat tähän matkaan. Kyllä mä pystyn tähän.
Olo alkoi parantua sekä henkisesti että fyysisesti. Kävelin reippaasti ja juoksin ihan hyvällä vauhdilla juoksupätkät. Kilometrit tuntuivat etenevän suhteellisen nopeasti, vaikka kilsavauhdit painuivat reilusti 7min/km paremmalle puolelle. Kävely-juoksutaktiikka oli ihan super hyvä siinä kohtaa, enkä tuntenut itseäni yhtään "huonoksi juoksijaksi" vaikka kävelin välillä. Tein mitä parhaimman päätöksen itseni kannalta niin tehdessäni. 30 kilometrin kohdalla tiesin, että pääsen maaliin, aloin olla maratonin yläpuolella ja matka sujui mukavasti vuorotellen juoksua ja kävelyä. Kropan kanssa ei enää ollut mitään ongelmaa eikä jalkojen kanssa myöskään (niiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa koko matkalla, toki loppua kohden alkoi perus maratonjäykkyys). Kuumuus oli vain tehnyt tepposet. Se mitä, en vielä tiennyt, oli se mitä kohta olisi tulossa...
Ennen Lauttasaaren siltaa kävelin hetken ja luin whatsapp-viestejä perheeltäni. Ne kertoivat myräkän iskeneen. Vilkaisin taakseni ja näin taivaan, jollaista en ole koskaan nähnyt. Niin mieletön myrskyrintama, joka lähestyi todella kovaa. Sanoin vieressä juoksevalle miehelle, että nyt kannattaa juosta. Myrsky iskee ihan kohta. Sitä ennen kuitenkin oli pakko ottaa kuva.
Sain jalat alleni ja olin aika loppuvaiheessa siltaa, kun yhtäkkiä koko maisema muuttui valkoiseksi, alkoi sataa aivan kaatamalla ja myrskytuuli puhalsi vaakasuoraan niin kovaa, etten ole sellaista koskaan kokenut. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani siinä hetkessä pääsin, sillä ainoa ajatus oli päästä karkuun ja maaliin niin pian kuin mahdollista. Onneksemme reitti kulki siinä kohtaa talojen välissä Ruoholahdessa, joten suojaan olisi jonnekin porttikongiin, rappukäytävään tai tunneliin päässyt sillä kohtaa reittiä, jos tarvetta olisi tullut. Ukkonen alkoi jyrisemään ja salamoita näkyi tiheään. Seurailin jatkuvasti tilannetta ja juoksin minkä jaloista pääsin. Ei pelottanut, mutta kokemus oli kuitenkin hurja. Jos ukkonen olisi tullut siinä kohdassa todella lähelle, olisin ehdottomasti mennyt johonkin suojaan odottamaan, niinkuin moni oli tehnytkin. Maratonloppuajalla ei olisi paljon väliä, kun kyse olisi omasta hengestä. Olin 37 kilometrin kohdalla, kun myrsky iski ja tuntui siltä, että seuraavat kilsat läpimärkänä kahlatessa isoissa lammikoissa olivat kisan nopeimmat, mutta jälkeenpäin katsottuna, eivät ne sentään olleet nopeampia kuin alku. Myrskyssä juokseminen oli hurjaa, mutta jollain tapaa se oli myös ihan mieletön kokemus. Luonto näytti voimansa todenteolla. Onneksi kenellekään ei sattunut mitään, sillä reitin varrella kaatui puita, lenteli telttoja ja vaikka mitä. Todella, todella mieleenpainuva kokemus. 40 kilometrin väliaikapiste oli kaatunut eikä siitä aluksi tullut väliaikaa. Perhe oli kuulemma huolestunut tästä hieman. Myrsky kuitenkin laantui päästessäni Töölönlahdelle n. 41 kilometrin kohdalle. Loppu oli pientä tihkusadetta. Tuntui epätodelliselta. Anteeksi, mitä juuri tapahtui? Oliko se unta? Ei ollut, sen huomasi reitin varrella tapahtuneesta tuhosta.
Juoksin maaliin Telia areenalle juuri kun kuulin kuuluttajan kertovan onnellisesta tapauksesta maaliviivalla. Pietarilainen pariskunta (nainen oli ollut juoksemassa) oli mennyt kihloihin. Mies kosi häntä naisen saavuttua maaliin ja he olivat jännittäneet tuleeko nainen ylipäätään maaliin juosten vai keskeyttääkö kelin (tai muun) takia. Hän tuli juosten ja mies odotti maaliviivalla. Ahh, mitä rakkautta. Kyyneleet nousi silmiin. Juoksin areenalle ja etsin katseellani maalia. Tiesin onneksi missä se on aamun minimaratonin jäljeltä, mutta jäljellä oli vain ajanottomatot maassa. Maaliportti oli myrskyssä lentänyt pois paikoiltaan ja jouduttu ottamaan pois.
4:33:20. Maalissa. Vihdoin. Läpimärkänä. Takana maraton, jota en unohda ikinä. Olo oli hieman hämmentynyt. Ei suuria tunteita. Jotenkin oli tapahtunut niin paljon, että kesti hetken käsittää mitä oikein olikaan tapahtunut ja tullut tehtyä. Hetken aikaa keräiltyäni ja laitettuani viestiä kotiin, että olen turvassa ja maalissa aloin käsittää suoritukseni arvon. Hiostavasta helteestä ihan uskomattoman hurjaan ukkosmyrskyyn, taistelin läpi sellaisten henkisten ja fyysisten esteiden läpi elämäni neljännellä maratonilla, että en voinut olla kuin ylpeä siitä, että pääsin maaliin. Ja ylpeä siitä, että kuuntelin kroppaani. Ja onnellinen, että olin turvassa.
Sain mitalin kaulaani ja pian meinasin jäätyä pystyyn läpimärkänä sateessa. Onnekseni pääsin pian pukkareihin vaihtamaan kuivaa ylle. Huhhuh, mikä reissu.
Jälkeenpäin lukiessani somesta ihmisten kokemuksia ymmärsin, että keli oli todella tehnyt tepposet monelle. Se oli todella haastava. Oman suorituksen arvo nousi entisestään. En missään nimessä tarkoita sitä, ettei maratonilla kannattaisi keskeyttää, jos siltä tuntuu. Todellakin kannattaa keskeyttää, jos tilanne sitä vaatii. Omalla kohdallani keskeytys olisi ollut enemmän henkisen kantin katkeamista, koska vauhtia hidastamalla olo parani tosi hyväksi. Sen takia olen iloinen, että taistelin sen henkisen muurin läpi. Oli sen arvoista. Ihan mieletön kokemus, jota en todella tule unohtamaan ikinä. <3
Kiitos HCM, kiitos organisaatio ja vapaaehtoiset, lauantain maraton vaatii monelta ihan äärirajoille menemistä, kiitos kannustajat, kaikki te jotka olitte tsemppaamassa ja hengessä mukana. Sain teistä ihan mielettömästi voimaa! <3 Kiitos perhe! <3 Nyt on hyvä palautua hetki ja miettiä uusia haasteita. Maratonille tuskin lähden hetkeen ja hyvin todennäköisesti seuraava maraton on aikavälillä syyskuu-kesäkuu! :D Onneksi HCM on jatkossa toukokuussa. Näin voin sanoa tämän helle-ukkosmyrsky-maratonin jälkeen!
Mite sulla meni jos olit HCM:llä tai Street Runilla? Haluan kuulla kokemuksia!! <3
Jos jaksoit lukea postauksen tänne asti, niin kippis! Kiitos sulle! <3 Toivottavasti pystyin välittämään edes osan tunnelmista.
-Karoliina
Seuraa Instagramissa/Facebookissa/Bloglovinissa
Puolikkaan kohdalla olin ajassa 2.04:xx ja tiesin, että ennätystoiveet oli heitetty täysin romukoppaan. Toki se harmitti, sillä en ihan huvikseni jaksaisi näitä maratoneja tallata, hehe. Motivaatio oli kateissa ja jatkoin matkaa pohdiskellen keskeyttämistä Telia-arenan kohdalla, koska suoraan sanottuna koko homma oli ihan *erseestä. Juuri ennen kuin reitti menee Baanalle huomasin iloisen juoksijahahmon tulevan Ruoholahden suunnasta. Hän kiljui kovaan ääneen "Karooooo". Amandahan se siellä oli tulossa Street Runin viimeisille kilometreille. Juoksimme yhdessä Baanaa pitkin ja kerroin Amalle, että huonosti menee. Olo oli nihkeähkö ja matkaa oli edessä vielä vajaa puolikas, se tuntui ihan ylivoimaiselta. Ama tsemppasi mua kovasti ja kannusti jatkamaan kroppaa kuunnellen. En halunnut kauheasti puhua, koska se kulutti niin paljon energiaa, mutta henkinen tuki tuli todella tarpeeseen. Kiitos Ama! <3 Onnistuttiin näyttämään Marathonfoton kuvassa kuitenkin siltä kuin olisi mennyt ihan hiton paljon paremmin (no Amalla menikin!)! :D
Juoksimme yhdessä Töölönlahdelle asti, jossa tiesin siskoni ja Islan olevan kannustamassa. Pysähdyin hetkeksi heidän luokse, halasin Islaa kovasti ja sanoin siskolle, että en tiedä jatkanko enää pitkään. Hän sanoi, että tee niinkuin parhaalta tuntuu. Kävin ihan mieletöntä pään sisäistä taistelua jatkamisesta, koska tiesin, että voisin niin helposti keskeyttää maalin kohdalla ennen toiselle kierrokselle lähtemistä ja olla suhteellisen freesi. Olisi tullut juostua kuitenkin reilut 24km, hyvä pitkis. En halunnut juosta itseäni huonoon kuntoon siinä kuumuudessa. Ei se olisi niin tärkeätä. Halusin päästä ehjänä kotiin Islan luokse, koska oikeasti se oli ainoa asia, jolla oli lopulta eniten väliä. Ei maratonin loppuajalla tai läpijuoksulla.. (mulla valuu kyyneleet kun kirjoitan tätä...)
Jatkoin kuitenkin juoksua kohti Telia-arenaa ja pysähdyin juomapisteellä n. 24km kohdalla käymään vessassa. Se helpotti oloa hieman. Join myös paljon, sillä välillä oli tullut vilunväreitä, vaikka olin nesteyttänyt itseäni mielestä tosi hyvin. Keli oli vain niin hiostava. Katri ja Milla olivat juomapisteen kohdalla kannustamassa (kiitos <3) ja heillekin huutelin, että nyt ei mene niin vahvasti. Jatkoin matkaa. Telia Arena-lähestyi ja jostain sain henkisiä voimia jatkaa matkaa toiselle kierrokselle. Ylitin oman ison henkisen muurini siinä kohtaa. Päätin, että voin edetä huoltopiste kerrallaan, niiltä pääsisi kuitenkin raatotaksilla tarvittaessa takaisin maalialueelle.
Annoin myös itselleni luvan kävellä välillä ja se helpotti sekä henkisesti että fyysisesti. Laitoin viestiä perheelleni whatsppin kautta ja kerroin, että nyt on vaikeata.
He tsemppasivat kovasti ja käskivät kuuntelemaan kroppaa. Kuvasin myös ig-storieseihin videota ja manasin koko maratonin. Sain ihania tsemppiviestejä puhelimeen, luin niitä kävelyosuuksilla!:D Tesin, että vaikeat hetket kuuluvat tähän matkaan. Kyllä mä pystyn tähän.
Olo alkoi parantua sekä henkisesti että fyysisesti. Kävelin reippaasti ja juoksin ihan hyvällä vauhdilla juoksupätkät. Kilometrit tuntuivat etenevän suhteellisen nopeasti, vaikka kilsavauhdit painuivat reilusti 7min/km paremmalle puolelle. Kävely-juoksutaktiikka oli ihan super hyvä siinä kohtaa, enkä tuntenut itseäni yhtään "huonoksi juoksijaksi" vaikka kävelin välillä. Tein mitä parhaimman päätöksen itseni kannalta niin tehdessäni. 30 kilometrin kohdalla tiesin, että pääsen maaliin, aloin olla maratonin yläpuolella ja matka sujui mukavasti vuorotellen juoksua ja kävelyä. Kropan kanssa ei enää ollut mitään ongelmaa eikä jalkojen kanssa myöskään (niiden kanssa ei ollut mitään ongelmaa koko matkalla, toki loppua kohden alkoi perus maratonjäykkyys). Kuumuus oli vain tehnyt tepposet. Se mitä, en vielä tiennyt, oli se mitä kohta olisi tulossa...
Ennen Lauttasaaren siltaa kävelin hetken ja luin whatsapp-viestejä perheeltäni. Ne kertoivat myräkän iskeneen. Vilkaisin taakseni ja näin taivaan, jollaista en ole koskaan nähnyt. Niin mieletön myrskyrintama, joka lähestyi todella kovaa. Sanoin vieressä juoksevalle miehelle, että nyt kannattaa juosta. Myrsky iskee ihan kohta. Sitä ennen kuitenkin oli pakko ottaa kuva.
Sain jalat alleni ja olin aika loppuvaiheessa siltaa, kun yhtäkkiä koko maisema muuttui valkoiseksi, alkoi sataa aivan kaatamalla ja myrskytuuli puhalsi vaakasuoraan niin kovaa, etten ole sellaista koskaan kokenut. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani siinä hetkessä pääsin, sillä ainoa ajatus oli päästä karkuun ja maaliin niin pian kuin mahdollista. Onneksemme reitti kulki siinä kohtaa talojen välissä Ruoholahdessa, joten suojaan olisi jonnekin porttikongiin, rappukäytävään tai tunneliin päässyt sillä kohtaa reittiä, jos tarvetta olisi tullut. Ukkonen alkoi jyrisemään ja salamoita näkyi tiheään. Seurailin jatkuvasti tilannetta ja juoksin minkä jaloista pääsin. Ei pelottanut, mutta kokemus oli kuitenkin hurja. Jos ukkonen olisi tullut siinä kohdassa todella lähelle, olisin ehdottomasti mennyt johonkin suojaan odottamaan, niinkuin moni oli tehnytkin. Maratonloppuajalla ei olisi paljon väliä, kun kyse olisi omasta hengestä. Olin 37 kilometrin kohdalla, kun myrsky iski ja tuntui siltä, että seuraavat kilsat läpimärkänä kahlatessa isoissa lammikoissa olivat kisan nopeimmat, mutta jälkeenpäin katsottuna, eivät ne sentään olleet nopeampia kuin alku. Myrskyssä juokseminen oli hurjaa, mutta jollain tapaa se oli myös ihan mieletön kokemus. Luonto näytti voimansa todenteolla. Onneksi kenellekään ei sattunut mitään, sillä reitin varrella kaatui puita, lenteli telttoja ja vaikka mitä. Todella, todella mieleenpainuva kokemus. 40 kilometrin väliaikapiste oli kaatunut eikä siitä aluksi tullut väliaikaa. Perhe oli kuulemma huolestunut tästä hieman. Myrsky kuitenkin laantui päästessäni Töölönlahdelle n. 41 kilometrin kohdalle. Loppu oli pientä tihkusadetta. Tuntui epätodelliselta. Anteeksi, mitä juuri tapahtui? Oliko se unta? Ei ollut, sen huomasi reitin varrella tapahtuneesta tuhosta.
Juoksin maaliin Telia areenalle juuri kun kuulin kuuluttajan kertovan onnellisesta tapauksesta maaliviivalla. Pietarilainen pariskunta (nainen oli ollut juoksemassa) oli mennyt kihloihin. Mies kosi häntä naisen saavuttua maaliin ja he olivat jännittäneet tuleeko nainen ylipäätään maaliin juosten vai keskeyttääkö kelin (tai muun) takia. Hän tuli juosten ja mies odotti maaliviivalla. Ahh, mitä rakkautta. Kyyneleet nousi silmiin. Juoksin areenalle ja etsin katseellani maalia. Tiesin onneksi missä se on aamun minimaratonin jäljeltä, mutta jäljellä oli vain ajanottomatot maassa. Maaliportti oli myrskyssä lentänyt pois paikoiltaan ja jouduttu ottamaan pois.
4:33:20. Maalissa. Vihdoin. Läpimärkänä. Takana maraton, jota en unohda ikinä. Olo oli hieman hämmentynyt. Ei suuria tunteita. Jotenkin oli tapahtunut niin paljon, että kesti hetken käsittää mitä oikein olikaan tapahtunut ja tullut tehtyä. Hetken aikaa keräiltyäni ja laitettuani viestiä kotiin, että olen turvassa ja maalissa aloin käsittää suoritukseni arvon. Hiostavasta helteestä ihan uskomattoman hurjaan ukkosmyrskyyn, taistelin läpi sellaisten henkisten ja fyysisten esteiden läpi elämäni neljännellä maratonilla, että en voinut olla kuin ylpeä siitä, että pääsin maaliin. Ja ylpeä siitä, että kuuntelin kroppaani. Ja onnellinen, että olin turvassa.
Sain mitalin kaulaani ja pian meinasin jäätyä pystyyn läpimärkänä sateessa. Onnekseni pääsin pian pukkareihin vaihtamaan kuivaa ylle. Huhhuh, mikä reissu.
Jälkeenpäin lukiessani somesta ihmisten kokemuksia ymmärsin, että keli oli todella tehnyt tepposet monelle. Se oli todella haastava. Oman suorituksen arvo nousi entisestään. En missään nimessä tarkoita sitä, ettei maratonilla kannattaisi keskeyttää, jos siltä tuntuu. Todellakin kannattaa keskeyttää, jos tilanne sitä vaatii. Omalla kohdallani keskeytys olisi ollut enemmän henkisen kantin katkeamista, koska vauhtia hidastamalla olo parani tosi hyväksi. Sen takia olen iloinen, että taistelin sen henkisen muurin läpi. Oli sen arvoista. Ihan mieletön kokemus, jota en todella tule unohtamaan ikinä. <3
Kiitos HCM, kiitos organisaatio ja vapaaehtoiset, lauantain maraton vaatii monelta ihan äärirajoille menemistä, kiitos kannustajat, kaikki te jotka olitte tsemppaamassa ja hengessä mukana. Sain teistä ihan mielettömästi voimaa! <3 Kiitos perhe! <3 Nyt on hyvä palautua hetki ja miettiä uusia haasteita. Maratonille tuskin lähden hetkeen ja hyvin todennäköisesti seuraava maraton on aikavälillä syyskuu-kesäkuu! :D Onneksi HCM on jatkossa toukokuussa. Näin voin sanoa tämän helle-ukkosmyrsky-maratonin jälkeen!
Mite sulla meni jos olit HCM:llä tai Street Runilla? Haluan kuulla kokemuksia!! <3
Jos jaksoit lukea postauksen tänne asti, niin kippis! Kiitos sulle! <3 Toivottavasti pystyin välittämään edes osan tunnelmista.
-Karoliina
Seuraa Instagramissa/Facebookissa/Bloglovinissa
